se mistä ei keskustella päivisin

maanantai 28. helmikuuta 2022

savupatsas


on niin hiljaista 
vaikka kaikki huutavat 
yhteen ääneen 

on niin hiljaista 
että se syö sisäänsä 
kaiken muun

orvokeilla peitetyt konekiväärit 
vaaleanpunaiset sienipilvet 

niin kaunis on kuolema 
psykopaattisissa silmissä 

hajonnut totuus, 
jota huudetaan niin, 
ettei henkeä saa 

nimettömillä haudoilla 
lumen alta puhkeavia kukkia 

sinusta rakennetaan 
vain savupatsaita 


lauantai 12. helmikuuta 2022

annetaan sille aikaa

annetaan sille aikaa 
mutta ei se parane 
infektio on kapseloitunut sisään 
ja yhä aristaa 

sinä halusit minua mutta en nähnyt sinua 
se tuntui leikiltä, jossa otit minut 
ja heitit menemään 
kuin kissa, joka leikkii saalillaan 
päästit irti ja ajattelin olevani vapaa  
minä halusin tuntea kaiken 
elin (epä)toivosta, 
tullakseni nähdyksi, rakastetuksi näin 
joka paikkaan sattui ja olin jatkuvasti haavoilla 
niin syvillä urilla 
mutta leikin tulella vain tunteakseni 
kuullakseni totuuden 
näin kaikki värit liekeissä, tunsin punaisen ja sinisen, 
ja esitin, ettei se polttanut, 
mutta paloin niin pahasti, 
että luulin kuolevani 

annetaan sille aikaa 
mutta minä tiedän etten ole sinulle enää mitään 
olen tuhkaa, pois poltettu, 
jämät tupakasta tumpattuna hankeen 
kuraisella kadulla 
ilman nimeä
minä olin valhe 
se, jota kukaan ei myöntänyt 
liian outo 
kuulumaan joukkoon 
hiljaisuudessa vaiettu 
paha sana 
silti sanoit että maailman kauneus oli silmissäni 
mistä minä olisin voinut tietää 
minä näin vain mätänevät haavat 
ja peilissä kuoleman 
en yhtään tähteä 
tai valonpilkahdusta 



keskiviikko 9. helmikuuta 2022

pandoran lipas

valehtelisin, jos väittäisin, ettei minussa ole vikaa 
todennäköisesti minussa on jotain niin perustavanlaatuisesti pielessä, 
että kaikki loppupeleissä voi vääristyä 
joskus tuntuu, että olen mennyt liian pitkälle,  
että ehkä olen ymmärtämättä tekojani  
avannut pandoran lippaan;  
sillä se tuho, jota nyt kylvän, niittää vielä satoaan 
enkä tiedä, milloin herään ja huudan, 
vai onko minun vain mentävä pidemmälle 
tuntemattomaan 

olen katsonut, kuinka ihmiset lähtevät 
yksi toisensa jälkeen, ne pyyhkiytyvät pois 
ja joskus luulen, ettei mitään jää jäljelle 
tämä valtava valheiden vyyhti 
kehä, johon elämäni ja identiteettini on perustunut 
on tullut päätökseensä 

minä olen ollut niin epätoivoinen, 
että olette saaneet tehdä mitä vain 
sitä vastaan, ettette lähde 
olen uskonut kaiken 
olen luullut, että minusta on välitetty, 
vaikka se on perustunut tarkoitusperien täyttämiseen 
ja minä olen perustanut itseni siihen; 
istunut toiveidenne päällä, huteralla pinolla, 
kruunu päässä kuin mikäkin kuningatar 
ja siinä keikkuessa olen uskotellut itselleni: 
kyllä minusta varmasti välitetään 
kyllä se on varmasti totta 

nyt huudan: en minä tätä halunnut, hei, mitä helvettiä, 
nyt tämä saa riittää! 
kaikki uusiksi, 
koko ideologiani 
kaikki on varissut alas 
maassa makaava alaston otus 
messinkinen kruunu palasina mudassa 
minä en ole enää se, kuka olin 
en pysty siihen enää  
mikä minä olen? 
kehen voin luottaa? 
kaikki on poissa 
on mentävä eteenpäin, 
olen ajatunut niin syvälle, 
että pelkään pian löytyväni toisesta todellisuudesta 
minä hävitän kaiken, mikä ei ole totta, 
vaikka jäljelle jäisi vain autioitunut maa 
en ole pahoillani