ne tunnistavat uhrinsa jo kaukaa, luulen,
luihuilla, kalmankylmillä kämmenillään
raahautuvat mudasta kohti
niiden silmissä kiiluu epätoivo ja valhe
ne ovat tummia ja varjonkaltaisia,
kavahtavat valoa,
eivät halua tulla nähdyksi todellisissa väreissä,
joten ne imevät kaiken valon pois ympäriltään
sahalaitaista kuiskintaa,
vääristynyttä särinää
kuinka mukavaa olisi ollut
ymmärtää ne äänet hälytysääniä,
mutta kuulin sen lapsuuteni tuutulauluna
nyt tiedän, ettei niistä ihmisistä koskaan pääse kokonaan
ne pitää vain osata erottaa muista
kuinka kirkasta onkaan kaikkien näiden vuosien jälkeen
eikä mikään kurista kaulalla
mikään ei saa viedä valoani
jopa tuntuu, että minusta voi olla johonkin
