postraumaattista kamppailua
minä en ehkä näytä revityltä
eikä vereni punaiselta pimeydessä
toistumia
kuin viruksia
jakautuvia tuntemuksia
jotka leviävät, leviävät vain
ja koen oloni niin sairaaksi
muistamatta mikä on totta
ja se mikä on totta, hautautuu syvälle
ja katkaisee ajatukseni
giljotiini
kuole pois
olen pahoillani
että olen tällainen
kynnet repaleisina, hiekkaa hampaissa
olen kaivanut kuoppani syväksi
olen paennut alemmas ja alemmas
koska se oli ainoa tie,
joka oli mahdollinen
minä olen niin pahoillani
sillä pakenin niin monia ihmisiä,
niitäkin, joista välitin
ja muistot tulevat mieleeni
viiltävät päätäni
kunnes ne hajoavat
ja mieleni tyhjenee
sitten ne taas palaavat mieleeni
ja kuin giljotiinissa
ne katkeavat
ja siirtyvät seuraavaan
pelkään että kuolen tähän
pelkään että niitä on liikaa
pelkään että tämä ei koskaan lopu
ja pelkään että loppuu
sillä kuka minä olen
jos ei satu enää
