muistan kun menetin ensi kertaa rakkauden
ja kuinka luulin kuolevani
mutta kivussa koin olemassaoloni vahvasti, sen taakan
sateiset kadut ja huutavat renkaat
mitä kaikkea olisinkaan tehnyt välttääkseni sen olotilan
ja kuinka se repi ruumistani, lävisti keuhkojani ja poltti sydäntäni karrelle
sen jälkeen tunnistin saman olotilan lukemattomia kertoja
myöhempinä vuosina eri kasvoissa
tunnistin menetyksen jo ennen kuin niin oli tapahtunut
mutta aina samana vuodenaikana
sen haistoi ilmassa melankolisessa sateessa
yhä aikaisemmin hämärtyvissä kesäöissä
siinä se seisoi
surrealistisesti
punertavien maitohorsmien keskellä
menetys kasvoi osaksi minua
ajatus, ettei minua voi rakastaa
se kiinnittyi kudoksiini ja luutui kallooni
polttomerkitsi ihoni mitä kummallisimmin merkein
se luki otsassani ja silmissäni
menetys oli minussa
sillä minä olin menettänyt itseni
en omistanut itseäni
en hallinnut itseäni
olin tukahduttanut itseni
muistoihin, joista ei voi herätä
ja rakkaus oli vain janon tyydyttämistä
tyhjään ruumiiseen, josta vesi virtasi läpi
ja ravinne ei kulkenut vereen
sillä olin kuollut
kuollut jo kauan sitten
——-
viime kesänä ajoin sateisella tiellä,
näin horsmat ja punaisen, myrskyävän taivaan,
ja minä tiesin
ja minä muistin kaiken
hetken ajan
ja minä itkin
itkin
sillä tunsin ensi kertaa olevani elossa
niin helvetin elossa
että millään tapahtuneella ei ole enää väliä
eikä menetyksen tarvitse lukea minussa enää
ei enää
se on mennyttä
ei enää tulevaa
