V
Oi, sinä ihana maa, jonka päälle sain kerran syntyä
paimen kultaisilla niityillä lampaitaan paimentaa
halki siintävän lopun maiseman,
miksi petät minut joka kerta
miksi kompastun juuriisi
ja ajalehdin masennuksen jokiin,
heräämään yhä uudestaan
karheassa hiekassa,
meri on kuivunut kokonaan
autiomaat nielevät kaiken elämän sisäänsä
nälkääsi lahjoitan
kaiken rakkauteni
kipeää tekee vasta se
kun kerrotaan ettei se riitäkään
VI
Sisällä katkeraa mustetta
joka raapustaa itseään ulos
junan kahvintahrimaan servettiin
(siinä on enkelin kuva ja se siunaa meitä joulun alla)
kuka surua luo aina vaan lisää
niin ettei virta ehdy ollenkaan
yli äyräitten
vuodan vereni harakoille
ja avaruus on niin kaukana, vaikka silmäni lävistääkin
seitsemäntoista tähdenlentoa jotka eivät toiveita toteuta
matkaan kohti sen pimeää, sen autiota olotilaa
turtumusta joka sydämen kerran kai kuivaa
VII
Loiko Jumala itse itsensä?
VIII
Hopeasade maan napaa kutittaa
paljonko olisi pitänyt nähdä kuolevaa maailmaa
ihoni syöpäläisistä varisee
ja ilmassa joku koittaa henkeä haukkoa
tukehtumaisillaan kurkussa kirkuvaan
epätoivon möykkyyn
mitä sanoa särkyvälle sydämelle?
mitä sanoa orvoille, hylätyille ja sairaille?
sanot minulle samoja asioita joka päivä
Piru nuolee korvan juuressa
syvää kärsimyksen tien uomaa
kertoo tarinoita
jakautuvista meristä ja uusista mahdollisuuksista
pakenemisen kauneudesta ja Toisesta Tiestä
asioista
joista ei voi
ääneen puhua
IX
Mihin ne enkelit
aina menevät?
vastatkaa minulle