sabotaasi

tiedät, että häviän tämän taistelun 

minusta ei ole siihen 

minusta ei ole mihinkään 

häpeä, häpeä 

kerro minulle kuinka minun ei pitäisi olla olemassa 

kuinka paljon minua häpeät 

haluat minun vain katoavan 

jään kyyhöttämään sänkyyn 

luisevana kasana 

vihaten itseäni 

loputtomasti 

loputtomasti 

loputtomasti 

enkä koskaan nouse siitä 

rakas, henkinen pyromaani 

tämä ilma on kaasua 

ihaillaan, kuinka sininen liekki 

polttaa minut karrelle 

älä jätä minusta tuhkiakaan jäljelle 

viedään tämä niin pitkälle, 

ettei takaisin ole paluuta 

näytä, miten kaikki tuhoutuu 

miten menetän kaiken 

ja itseni 

sinä olet niin julma 

ja käsittämättömän ankara 

kerro vielä kerran, 

kaoottisin skenaariosi, 

kerro jo 

oi, sisäinen sabotoija 

kietoutunut

käärme kaulallani, 

hitaasti kuristava 

juovuttava myrkynhimo 

vai toksiset ajatukset 

alan tuntea että sinusta irrottautuminen on ehkä 

elämäni tärkeimpiä päätöksiä 

    puristavat otteet 

inhosit valintoja, joita tein, 

etkä silti sanonut mitään (minulle) 

    pistävä katse, 

        joka kulkee halveksuen lävitseni 

- luulitko, etten huomannut, 

kuinka häpesit minua? 

minä elin siitä 

anoen sinua:

    pyydän, ole minulle kiltti 

    ja valitse minut 

luulin pitkään, että kaikki on hyvin 

kunhan sinä vain olet tyytyväinen, 

paratiisi 

täynnä hedelmiä, 

joihin en saanut koskea, 

vaikka näännyin nälkään 

odottaessani hyväksyntääsi  

ajatuskehät

häiritsevät ajatukset ovat pelottavia ohikulkijoita, 

jotka tervehtivät minua mielessäni 

joka kadunkulmassa, joka nurkassa, 

keittiön kaapeissa 

ne vilkuttavat kesken päivän 

vesilasien kaatuessa ja lintujen laulaessa 

on mustaa päässäni 

ne muistuttavat kuinka haurasta kaikki on 

kuinka milloin vain kaikki hyvä voi loppua 

se ottaa minua vatsan pohjasta 

ja pyörittää minua ympäri 

minä pelkään kuollakseni 

ne kasvavat päässäni 

muuttuen kuiskauksista 

jättiläismäisiksi hirviöiksi 

mutta ne ovat vain ajatuksia 

shh, pyydän, 

ne ovat vain ajatuksia 

ne ovat vain ajatuksia 

ne ovat vain ajatuksia 

erilainen nainen

et ole niin kuin muut tytöt 

pukeudut fiksusti ja kuljet kadun oikeaa puolta 

sinä et hymyile muille naisille 

naiset puhuvat pahaa ja juoruavat 

käyt kerran kuussa lyylin kanssa kahvilla 

se riittää, 

muutoin naiset suututtavat sinua 

jos joku nainen edes puhuu miehellesi 

nostat kyllä varmasti äläkän  

näytät ämmälle kaapin paikan  

sellainen pistää vihaksi 

mokomat viettelijät 

eiväthän miehet voi itselleen mitään 

heitä on vahdittava 

kaitsettava 

asetettava säännöt 

kylläpä tuollakin on lyhyt hame 

ja ihan liian suuret rinnat, eivät varmasti aidot  

halpamaiset naiset aiheuttavat pelkkää draamaa 

”me too” on liioittelua 

ei kaikesta pidä suuttua 

itsepähän sitä kerjäävät 

naiset ovat niin herkkiä 

ei heidän pitäisi puhua ollenkaan 

sinä olet nähnyt mihin naiset pystyvät 

sinä olet nähnyt miten julmia he ovat 

ja et koskaan halua olla sellainen 

et koskaan halua olla kuten me 

todellista, valhetta, naurua

se ei vaadi paljoa viedäkseen minut mukanaan 

vääristynyt hämärä keskellä kirkasta päivää 

muovin sininen aurinko 

jokin luiseva pitelee minua 

ja nauraa korvaani vasten:

valheita, valheita, 

koko maailmasi on valhetta 

sinä olet sairas 

katson peiliin ja olen kalmankalpea, vihreään taittava  

olen niin ruma, että oksettaa 

tällainen sinä olet 

pohjimmiltasi 

katso 

katso itseäsi 

miksi kukaan välittäisi sinusta 

nämä äänet kiertävät ympyrää 

kaulaani kuristaa 

en saa henkeä 

en saa huudettua 

mutta minun täytyy 

minä olen niin täynnä vihaa 

enkä tiedä mihin sen voi laittaa 

olen neuvoton ja hädissäni 

sillä johonkin se törmää 

ja pirstaleiksi hajoaa 

sinä olet kuvitellut kaiken 

kaikkihan on hyvin 

miksi valehtelet 

vaikea lapsi

mitä minulle on tapahtunut 

en muista enää mitään 

palaset levällään lattialla 

rikon itseni sirpaleisiin 

vuodan verta suustani 

makaan kaakeleilla 

enkä tunne mitään 

katso 

mitä minulle on tehty 

ja kerro se minulle, 

sillä en usko enää itseäni täällä 

täällä minun kokemukseni eivät ole todellisia 

olen pelkkä ihmisen irvikuva 

pettymys, 

valehtelija, 

huomionkipeä nulikka

kaksoiskuva

miten pitkälle se menee 

kuinka syvälle mustaan putoaa 

kunnes koskettaa pohjaa 

soluni hajoavat 

    paholaisen kaksoiskuva 

osa minusta,  

jota en voi kontrolloida

    se irvistää eikä kukaan usko sitä hymyksi 

se on niin ruma 

kalju pää ja sieluttomat silmät

se on niin kammottava 

saastainen elukka 

ja minä tarvitsen sitä 

            se on siinä 

                ja se on kiinni 

        lihassani, 

kylkiluissani 

sen sydämetön olemus  

siamilainen kaksoseni

karkuteillä

olen yhä karkuteillä ja vihaan itseäni 

joskus napsahdan niin etten tunnista itseäni  

varjot kasvavat takanani 

oranssi aurinko säteilee askeliini   

        äänetön ja uhkaava 

höyryävä hengitys;  

minä olen pirusta seuraava 

minä olen peto 

olen se, jonka takia ne vaihtavat tien puolta 

ja kuikuilevat taakse 

ne tallovat päälle 

mikäli ne eivät pelkää sinua 

päivät juoksevat 

olen elänyt elämäni kuin häkkieläimenä 

janoten vapautta ja kostoa 

mikään ei meitä voi satuttaa

minä luulen että se on tässä 

kaikki mitä elämältä aina toivoin 

kun taistelin eloonjäämisestä 

        rukoilin tähtiä 

kun kukaan muu ei minua kuullut 

    hiljaisuus 

pikimustan yön syleilyssä 

sinä kasaat yösijaa 

metsän siimeksessä 

pyhitetyn tähtitaivaan katseen alla 

        vain sinä ja minä 

            ja tuuli 

meri kohisee 

kuu vetää sitä puoleensa 

    sinä et sano mitään 

sinun ei tarvitse 

ilma on niin kevyttä täällä 

ennen en tiennyt paljonkaan elämästä 

en tiennyt, että ihminen voi tuntea näin 

tällaista rauhaa toisen kanssa 

tähdet tuikkivat

ja olemassaoloni tuntuu 

mikroskooppiselta 

mutta tarpeeksi suurelta 

pitääkseni sinua lähelläni 

kasvojasi kämmenilläni 

kun sinun on kylmä 

tuuli

selkäni takana humisee jäätävä tuuli 

tuuli pyyhkii autioksi kaiken 

ja minä en ole varma enää mitä teen  

en kumarra ketään 

en ole kuten kaikki haluavat 

on vain tuulta 

minä katson pois 

en kuule enää ääntäsi 

kävelen ja kävelen eteenpäin 

kävelen, vaikka tiedän, että huudat 

ja varmasti kiroat minua 

tunnen sen kipuna rinnassani 

se viiltää minua 

vahvana ja väkevänä, 

mutta kävelen eteenpäin 

ja pysyn rauhallisena 

hengitän syvään 

minun täytyy 

päädyn jonnekin, missä vihdoin on hiljaista 

ja hetkittäin on hyvin kirkasta 

kuin näkisin itseni 

kasvot, joita en ole ennen nähnyt 

en tiedä, pidänkö itsestäni, 

mutta ehkä vihaan vähemmän kuin eilen 

mustaa ja kiehuvaa

olen peloissani 

siitä vihan määrästä, 

joka on pakattuna sisääni 

pimeydessä se hyökyy ja ulvoo 

lymyilee, tutkailee, 

nauraa itsekseen,  

odottaa pahaa 

se maalaa silmäni mustiksi 

ja katseeni tyhjäksi 

minä saatan olla liian tottunut tähän 

mutta sinun kätesi aina muistuttavat 

kuinka hyvin asiat ovat 

ja silti minä pelkään 

on kuin katsoisin pois 

toiseen suuntaan  

        ja aina minä putoan 

vaikka sinä pitelet minusta kiinni 

tunnen oloni turvattomaksi 

olen niin vihainen 

enkä enää muista mistä  

mutta niin vihainen 

että tunnen sen porautuneen luihini 

ja merkinneen minut 

pelkään hetkittäin, että on jo liian myöhäistä 

se on syönyt minut elävältä 

jos vereni on niin mustaa, että siihen hukkuu 

jos se on niin kuumaa, että se kiehuu 

minä katson sinua ja mietin 

mitä jos en ansaitse sinua 

mitä jos sinä näet lävitseni 

ja huomaat 

että olen mätä