se mistä ei keskustella päivisin

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

00000

Auschwitzissä kerran 
ainoa syy jatkaa 
oli nähdä tämän päivän koittavan. 
         Auschwitzissä jokainen päivä 
oli taistelu elämästä, 
oli opittava selviytymään 
matoa alhaisempana olentona, 
eläimenä, jonka nimi oli numerosarja 
                     pelkkiä nollia 
             kuten arvonsakin. 
Auschwitzissä hymyni oli teräksenkova, 
eikä kukaan nähnyt sen takaa 
salaisuutta, 
luottamus ihmisiin -100.  
          Minä hakkasin säkkejä 
      kasvattaakseni lihaksia, rystyset veressä, 
ja valmistautuakseni puolustamaan itseäni 
jos vielä kerran, 
vielä kerran 
demoni minut löytäisi. 

tiistai 27. lokakuuta 2015

once upon a life

kumpa elämäni olisi alkanut tästä hetkestä 

niin monta tyhjää taulua maalattu 
ja poltettu taas 
alkamaan alusta 
       omegasta alfaksi 
en enää muista kuka olin ennen 
en tiedä tarvitseeko minun muistaa 
alkulähteeni, 
atomihiukkaseni, 
mielen rippeet   p a p e    r     i 
                               s a  t    e  e  n         a 
katson kuinka kipinät lyövät, muistot palavat tuhkaksi
olen valmis polttamaan kaiken 
mikä ei ole läsnä tässä hetkessä
niin paljon katkeruutta, pettymystä 
minä vihaan sinua kun katosit vaikka 
lupasit 
ettet 
ikinä 
ikinä 
ikinä
menisi 
mutta minä en jaksa enää 
tiedänhän minä miten tyhjiä sanat ovat 
ja tiedänhän minä miten hauraille pohjille 
lupauksia rakennetaan, 
ne murtuvat kun perustukset on tehty, 
niin sinä sanoit itsekin, olisi pitänyt ymmärtää 
tämä on piste 
lopulle ja alulle, 
yksinäisyys on värittänyt liikaa 
elämääni, yksinäisyys kuin 
tabula rasa - 
otan siveltimen käteen 
ja roiskin kaikki värini tyhjälle taululle 
koska minä en ole tyhjä, en ole tyhjä 
MINÄ EN JAKSA ENÄÄ 

haluan vain että tämä hetki olisi 
elämäni ensimmäinen 
ikuisuus
hentojen silmäluomien avaus 
vastasyntyneen 
ensimmäinen muisto 
kun rakkaimman käsivarret 
kietoutuvat ympärilleni 
ja kuulen kuiskauksen: 

"et ole yksin."





keskiviikko 21. lokakuuta 2015


saanko sanoa etten jaksa enää

käteni eivät olleetkaan niin vahvat ja minä 
lasken sateenvarjon, ja sade 
murskaa minut 

saanko sanoa että tarvitsen sinua 

vaikka ajan sinut luotani 
halusin vain, ainoastaan käpertyä sylisi suojaan 
ja antaa sataa vaan, loppumattomasti 



metsän puut huojuvat ylleni kaartuneina 
ja muistan saman hetken kaukaa, 
ajalta, jolloin kuolema 
tuntui ainoalta balsamilta 
näille haavoille, 

silloin minä tapasin sinut 
ensimmäisen kerran, 

 mielessäni 
juoksimme pois 


ja satoi 

yhtä kovaa kuin nyt 


maanantai 19. lokakuuta 2015

Tänään

En tiedä mihin maailma minut vie -
bussin ikkunaa vasten lepään, en enää pelkää
maisema muuttuu, ihmiset vaihtuvat

mutta sinulta olen saanut
satatuhatta suudelmaa,
ja haluan
miljardi lisää

Tarvitsen sokerin suupielistäsi
ja suolan kyynelkanavistasi
haluan tuntea enemmän, haluan tuntea
miten aurinko
polttaa poskiamme,
johdattaa meitä kauas
     sinne minne emme uskoneet
                löytävämme
ja lopulta jonain päivänä
kaartuu hautamme ylle
        siellä missä kukat kasvavat
tuhkistamme

perjantai 16. lokakuuta 2015

pudonnut

eläviä värejä
keltaista, punaista, oranssia... 
lehdissä, jotka paiskautuvat 
vasten takkiani 
yönmustaa, 

yön kaltainen minä olen 
kun hymysi ei valaise reittiäni 

ei valaise...



mikset sinä hymyile? 

yritän kaikkeni mutta se ei koskaan riitä 
                  mihinkään 



kadut huurteessa, niin kylmässä, sormeni kohmeessa 
mutta en tunne mitään, kyyneleissä sanattomissa 
on sumuista 

lehdet leijailee...tuulessa...hiljaa 

koiranpentu haluaa tervehtiä, 
ihmiset katsovat autoista 
...ajakaa ohi vain 
kaikki on hyvin, 
minulla 
kaikki on 
ihan 
hyvin 

ihan 
hyvin 

...punaista...
lehdet 
niin 
un
a
i
set 

elävät...

pudonneet... 


tiistai 6. lokakuuta 2015

Rubiinikuori

"Hän ei osaa rakastaa", selän takana he kuiskaavat, 
esitän, ettei se satu, 
mikään ei koske minuun. 
Tanssin yössä satiinimekossani, 
huulipunalla maalaan suudelmani 
pehmeiksi. 

Kerro minulle, rakkaimpani, 
enkö minä osaa rakastaa? 
Onko sydämeni yhtä kova kuin timantti 
jollaiseksi lapsen mieleni hiottiin? 

Olen piilossa alla
rubiinikuoren, 
syvän punaisen, kiiltävän. 

He katsovat maailmaa takaa lasien ruusunpunaisten, 
mutta minä en näe valoa siellä missä muut. 
Tällaiseksikö maailma minut loi, julmaksi 
kuten demonit, jotka minut raiskasivat? 

Minä olen sisältä
rikki, 
minä en ikinä ole 
enkeli, 
olen sen jo ymmärtänyt. 

Sanokaa mitä vain, sanokaa se suoraan, 
sillä minä en tunne mitään, 
yöhön katoavat kyyneleet. 
Mutta viimeistään silloin kun lähden, 
he näkevät, että minunkin sydämeni 
oli kuolevainen. 

Hitaasti, 
ihan hiljaa 
timanttikin 
kuluu.