se mistä ei keskustella päivisin

maanantai 27. syyskuuta 2010

Syntymätön

Et ole kadottanut minua


kuin lapsi kohdussa
en osaa hengittää
ilman sinua



Ryömin maassa kuin haavoittunut soturi

kurottaen luoksesi verisenä,
minulla ei ole enää siipiä
ne on revitty irti unelmieni mukana,
mutta en anna
rakkauteni hiipua syvyyksiin


kannat minut pois kiviseltä tieltä
kun ihmiset talsivat ylitseni enkä enää näe silmilläni

sokeina kyyneleistä
yhdyn taas aurinkoon.




ja jos minä nyt kuolisin


palaisin yhä uudestaan
aina vain
sinun takiasi

perjantai 24. syyskuuta 2010

Lasiarkku

Vuodelta 2007
seinän nurkkaan kirjoitettu pikkuruisin kirjaimin
 I want to die 


tänään kyyneleet kihosivat silmiini
kauppakeskuksen automaattiovilla
ne    
eivät    
auenneet    
eivät nähneet minua
ja ihmiset kulkevat ylitseni
tönivät syrjään
pois edestä


ja minä haluan vain huutaa itseni tyhjäksi
haukkoa ilmaa, lisää ilmaa, huutaa uudestaan
jospa joku kuulisi
mutta täytyn jostakin paksummasta
enkä edes uskalla oksentaa
jos se onkin verta
niin kuin siinä unessa
jossa itkin, tulvin ja ryöppysin punaista aallokkoa
vessan lattialle


en tiedä olenko olemassa
odotan sinun saapuvan huoneeseeni
mutta olet unohtanut
jälleen
ja kun taas nukahdan uuteen yöhön
aamunkoitossa
et muista
herättää minua

hukun ikiuniini



 Me too 
kirjoitan tapettiin vastaten sille, joka kauan sitten eli
tilallani

tiistai 21. syyskuuta 2010

Muistaen... joku menneisyydestä

Ajattelen sinua yhä
koulun pulpetilla, kaupan kassalla ja linja-autopysäkillä
kuinka olisit vilkaissut minuun, paras ystäväni
olisimme hymyilleet
kun kävelen sillä samalla kadulla
jossa tapasimme kävellä hämärän saapuessa

enkä ehkä kestä sitä



minä kaivan enkeleille haudat mustaan multaan
enkä jaksa enää laulaa surulaulua




sinä et tiedä mitään
et näe et huomaa etkä välitä
laulat laulua sanojeni päälle LALALA et kuule

hiivun edestäsi harmaana savuna
vain rukouksissani rukoilen vapautusta kärsimyksistä
päästä minut pois, olen
tuskainen kuin liekki palaneessa maassa

ja sata vuotta vanhempi
niin paljon heiveröisempi
kärsinyt toiset viisikymmentä ruoskan iskua
selästäni revitty kaikki liha luitteni ympäriltä
lääkkeenä vain polttavaa virtsaa ja kilokaupalla suolaa
sydänhaavoihin



orjantappuroista putoilee punaisia pisaroita
kun käärin siihen kaikki muistot sinusta, itseni



meitä ei ole enää olemassa



nyt lennän sen saman kielekkeen yli
jossa katselimme kesäauringon laskua silmät kultaisina,
kunnes taivaspuut koskettavat
velttoa ruumistani

lauantai 18. syyskuuta 2010

Yksinäisen maan kuorella

Jossain päin maailmaa sataa
kun susi itkee taivasten äärissä

kosketukseni rikkoo järven tumman pinnan
kuun heijastuksessa lukee sinun nimesi
enää vain ristin käteni ja rukoilen Jumalaa,
joka minut kai kerran unohti


Yksin suurimmassa maailmankaikkeudessa
yöhön jälleen vaellan
kosmista tähtipölyä taskuissani
vuodet juoksevat minussa kun kirjoitukseni pyyhkiytyy aallokkoon
jossain kaukana
planeetat törmäävät toisiinsa
ja hengitän niiden tomuttamaa ilmaa


enkä sano sanaakaan, en puhalla ilmaa ulos
kun suljen silmäni ja näen sinut uudestaan
uppoudun lämpimiin käsiisi, kaikkeuteni, elämäni,
kyyneleet silmilläni hymyilen

ja siellä sataa, kun viimein jonain päivänä heräät,
olen poissa.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Pimeys, ystäväni

Oi, ihana ihana aamu
lintujen liverrys ja tuulen tuiske
kaukana. 
.minusta.

keuhkoni täyttyvät tunkkaisesta ilmasta raskaina raskaina
liian hauras hengittämään
olemaan
olemassa

tämä kipu on todellista
kaikkialla ruumiissani, katseetkin sattuvat sisälmyksissäni,
enkä minä edes tiedä paljon enää on hiekkaa tiimalasissani
voikohan se olla jo valunut
loppuun

vedän henkeen kivensiruja, tomua, pölyä

eivätkä jäseneni tahdo enää hievahtaakaan
kun katselen sinua, olet siellä jossain kai, kaukana
unissani huudan, itken niin kovaa että silmistäni tulee verta
pisaroita pisaroita
ja sormenjälkiä ikkunalasissa

verhot ovat kiinni
vaikka aurinko paistaa
tai ehkä, juuri siksi en niitä avannut

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Surulliset ihmiset kirjoittavat runoja

Yö on pitkä
ja se on pitkä tarina kerrottavaksi,
toisaalta täytyyhän sinulla olla aikaa,
kun istut siinä.


Sisälläni joku laahustaa sairaalan valkoisilla käytävillä
silmissään uupunut, valoton katse
halogeenilamput ovat jäätäviä
ne kaikki syöpäosaston lapset makaavat sängyillään
olisin kai voinut olla
yksi
heistä
mutta minulle ei annettu sairautta, vain kipua


Terapiassa istun ja puhun, haikailen ikkunasta ulos 
syksyiseen maisemaan
juoksemaan, lehtien sekaan tanssimaan
ja vastaan


voin oikein hyvin, kiitos.

se on ihan totta siinä hetkessä
mutta kun astun ovesta ulos
pysähdyn
muistan
olen pelkkä pystyyn kuollut kelomänty
en minä osaa edes tanssia


Ja kylkiluitteni takana sydän hakkaa raudankatkuisena
se möntti painaa niin paljon, kilokaupalla
niin että minua ihan pelottaa
kuunnella
rakastan kaikkia, rakastan elämää, se sanoo
mutta minä työnnän sormet korviini ja laulan kirkuen
ei sitä kukaan rakasta


puristan sen ammeeseen, kunnes se hukkuu
tunnen miten veri pakenee soluistani
jään kalpeana pesuhuoneen laatoitukselle
yksin istumaan
huudan kuin eläin

ja yksi kyyneleentapainen putoaa paperille
siihen se sitten jäikin, siihen vain
sotkien sen kaiken mitä sain aikaan

enhän minä osaa ollenkaan kirjoittaa
asettelen surkeita sanoja sanojen jälkeen omituisiksi lauseiksi
jottei minun tarvitsisi enää itkeä
ääneen.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Matkapahoinvointia

Bussi ei ole tullut tuntikausiin
aivan kuten et sinäkään kun silloin niin kovin odotin
otan uuden lääkkeen
ehkä jo viidennen tänään
jospa viimein oloni helpottaisi, pikkuisen edes


pelkään sulkea silmäni
saatat olla siellä
katsoisit minuun ja hymyilisit

kaikki inhoavat minua niin
seison tiedottomana keskellä väkijoukkoa
vain muisto sinusta mielessäni
mitä voin tehdä sille
polttaa, heittää pois vaiko piilottaa sen jonnekin
kuva ei pyyhkiydy päästäni

                    ja siellä vain joku huutaa
niin kovaa
että korviani särkee


 
havahdun siihen
jonkun jarrut vinkuvat edessäni kuin haarukalla repisi lautasta
tunnen auton jäänkovan keulan vasten vatsaani
lyön sitä
ja kysyn  m i k s i
et vain painanut kaasua

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Päivä, jona sanoista tuli turhia

12 - vuotias tyttörukka eksyneenä metsään
lääkepussi kourassaan.

Tiedän, ettet tiedä mistä puhun.


Makaan väärinpäin sängyssäni
katsellen mustana aukeavaa taivasta,
ikkunan takana loistaa valo joka säkenöi sisälle,
vaikkei ikkunoita olekaan
tästä talossa ei ole tietä ulos
me emme pelkää pimeää


vaellan painajaisessani yhä
kun nipistät, tajuan etten ole nukkunut lainkaan

se olikin totta
ne kaikki sanat,
se tunne
sisuskaluissani
kun kallio kerran
sortui altani
ja kaaduin vasten raunioita
oksentamaan


oi raiskattu, raiskattu maa


Laahustan taas kotoa kouluun ja koulusta kotiin
aamu aamulta ja ilta illalta
odotan sitä hetkeä kun viimein kaadun kesken matkan
vasten kuraista asfalttia
elottomana
eikä kukaan ymmärrä mitä on tapahtunut
ruumiinavauksessa
ei löydy mitään
vaikka me tiedämmekin
kaiken.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

SYNTAX ERROR

Aamun koittaessa              pupilleissa ei reaktioita
päässä on pimeää ja hiljaista kuin yöllä


kuvittelet kai että haluaisin sinut takaisin
vihaan raivoan itken huudan
jo siitä kun kuulen nimesi



elämän Yhtälö on epävakaa, auttoi opettaja.


hassua miten sitä joskus vain tekee kuolemaa
tietäen ettei mikään maailman pilleri auta ollenkaan
sitä vain on
ja mätänee sisältä
mene pois minusta
ajatus
muisto
yön unelma       valvetilan painajainen
tiedän ettei sinua oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa


Yksi kyynel plus yksi kyynel ei tässä tilanteessa ole kaksi.



olet juurtunut kaikkeen siihen miten elän ja toimin
hermomyrkkyä suonissani
miten ikinä muka voisin unohtaa


tiedostokokosi on liian suuri
poisto keskeytyi       virhekoodi: H4H4H4H44

perjantai 3. syyskuuta 2010

S niin kuin Suden Sydän

Valon lapset, pimeässä eläjät
kielekkeen kärjessä
ulvovat alla kuolon kuutamon

kirjoittavat nimiä hiekkaan
kun syvyyksistä kaikuvat surulaulut



kyyneleet tanssivat poskillani
minä pelkään niin kovin nukahtaa ilman sinua



me katsoimme samaa hopeista kuuta
vain yksi toive iltarukouksissani
annathan meidän jäädä tähän iäksi
...
Laukaus.
...

nyt istun hiljaa yksin siinä kivellä
käsissäni vain paperinriekale ja kynä
jaloissa kettinkiä ja tykinkuula


satakolmekymmentäviisi palasta
aallokoissa, tyrskyn paiskaamina




ja susi laahaa pitkin tummaa rantaviivaa
lasittunein silmin tuijottaa tyhjyyteen edessään

laulu katoaa pimentoon
jäljet pyyhkiytyvät hiljalleen pois
on aivan hiljaista

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Tuomitut

Itseään pakeneminen on aina loputonta
jalkani ovat palaneet vammoille juoksusta



tänään katsoit minua silmissäsi uusi katse
hitaasti vihlova murto-osasekunti
kun isket sen minuun
kävellessäsi vastaan portaita
                                             ja hiljenet
                                   ...


yksinäisyys on tuomioista pahimpia
makaan pimeässä saamatta unta
vanhat kyyneleet poskillani
yksi tähdenlento kiitää halki taivaan
minulle ei jää mitään ilman näitä unelmia
kaikki mitä haluaisin olisi vain
kietoutua jonkun käsivarsiin



         sydämeni on valtava kivi rinnassani
ja ruumiini maahan lyyhistynyt möykky
kun vannot että Jumala inhoaa minua
vaikka haluaisin vain olla                            jotakin               jollekin
tiedän, en ole hyvä ihminen ollenkaan


miksi vihasi on suotavampaa
kuin minun rakkauteni