se mistä ei keskustella päivisin

tiistai 30. joulukuuta 2008

Tunnoton

Kierrät ympärilläni vihaten
Vaikka yritän antaa kaikkeni
Mutta sielusi on kuin kylmä kivi
Tunnottomana hakkaat minut maahan

Kivun keskellä
Syvissä vesissä makaa ruumis
Kuunnellen tuskaisia hengenvetoja
Viimeisiä lyöviä minuutteja

Sinun petetyt lupauksesi
Luoteina sisälläni
Punaavat puhtaan lumen
Eikä ahdistukselle näy loppua

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Anteeksi

Kokoan sirpaleita lattialta
Kylmät kyyneleet poskillani
En tiedä kuinka sanoisin paremmin
Olen pahoillani

Kuuntelen hengitystäsi
Tunnen vihasi ylläni
Painavan taakan hartioillani
Anteeksiantamattomat tekoni

Tahdon vain haihtua ilmaan
Hävitä tämän maan päältä
Jos et enää rakasta minua
En ole mitään ilman sinua

lauantai 27. joulukuuta 2008

Totuus

Seisoin ikkunani takana,
eristäydyin ulkomaailmalta.
Hetken luulin olevani turvassa,
vahva ja särkymätön.

En ymmärtänyt miksi huusin,
taistelin itseäni vastaan.
Sitten tajusin kuinka se söi minua,
peto, jonka piti olla ystäväni.

Se luki verellä seinälläni,
totuus, jota niin häpesin,
asia, jonka edestä suljin silmäni,
se kaikki olikin totta.

Synnytin sodan,
luulin voittavani,
olevani vahvempi kuin hän,
mutta minä olin ainoa joka kaatui.

Yritin lukita oven,
koitin saada taas henkeä,
herättää sydämeni henkiin,
mutta epäonnistuin.

tiistai 23. joulukuuta 2008

Voittamaton

Se painaa sisintäni
Voin huutaa ja kiljua
Mutta taakka ei kevene
Se ei lähde koskaan pois

Se vaivaa omaatuntoani
Tuhoten itsetuntoni
Väsyn pelkistä aatteista
Huomaan olevani ainoa

En ole niin vahva selviämään
Kun seison yksin rivissäni
En voi tuhota sen voimaa
Se tappaa minut ensin

En tahdo olla se henkilö
Jonka kohtalo minut määritti
En kestä olla se ihminen
Joka ei voi voittaa itseään

Luoti

Se katsoo sinuun silmät avoimempina kuin koskaan
Se uskoi sinuun koko sydämellään

Luottavaisena avasi ovet sinulle
Päästi sinut sisään maailmaansa
Antoi kaiken ja enemmän

Ja sinä petit sen
Ammuit luodit sen sisimpään

Nyt se huutaa tuskaansa
Ei taistele, vaikka pitäisi
Rakkaus sinua kohtaan on vielä jäljellä

Se ei enää ymmärrä mitään
Se kadotti sinut ja itsensä

Kaikki kauniit sanat palavat sen mielessä
Mikä oli totta, mikä ei?
Kuinka saatoit tehdä näin?

Kaikki on turtunut sen sisimmässä
Hukkunut sen omaan kärsimykseen

Tuhosit sen elämän
Sait kaiken kuolemaan verikyyneliin
Eikä mikään enää ikinä palaa ennalleen

Kuihtunut rakkaus

Päivä pimenee sekunnissa silmieni eteen,
ilo haihtuu käsistäni savuna ilmaan.
Olen hukkunut syvyyksiin,
kadonnut maailmastasi.

Sieluni kuihtuu pois,
kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Katson sinuun, sinä et huomaa,
pyyhit rakkauteni ja heität pois.

Voin pahoin sinun takiasi,
olet haavoittanut minut.
Vereni valuu sateena alas,
kuolen käsivarsillesi.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Ammu minut aseettomana

Sylje päälleni vihasi
Minä näen sen kiehuvan veressäsi

Näytä hampaasi minulle
Sano ne kitkerimmät sanat
Kilju ja huuda
Kerro miten paska olen

Onko kaikesta tullut merkityksetöntä
Onko minusta tullut sinulle turha

Lyö minut vasten lattiaa
Polje minut jalkoihisi
Mustelmat paranevat
Mutta haavat sisälläni eivät

Oliko kaiken tarkoitus tämä
Halusitko vain satuttaa minua lisää

Ammu minut aseettomana
Minä en taistele vastaan
Tällä kertaa en enää jaksa
Haluan vain näyttää tekemäsi ruhjeet

Käännä veistäsi haavassani
Minä pärjään kyllä, jos niin haluan

Syyllisyydentunne

Se seisoo lumihangessa vapisten,
se mitä siitä on jäljellä.

Kaikki kaunis on punattu verellä,
veitset sen selässä tekevät kipeää,
vaikka se ei sitä ääneen sanokaan.
Se kaikki tuska näkyy sen silmistä.

Se ei puhu ääneen kärsimyksistään,
se on piilossa vahvan kuoren alla.

Kuolevaa valoa pään yläpuolella,
kadonneen sielun yksinäisyyttä,
voiko mikään peitota sen mielen pimeyttä,
kun se katsoo sinua vihaisen surullisena?

Se ei enää tiedä mitä se tuntee sinua kohtaan,
mitä se ajattelee itsestään.

Se hengittää hitaasti tuskaillen,
yön valoissa sen silmät kiiluvat liekkeinä.
Toivoo herättävänsä sinussa syyllisyydentunteen.
”Katso mitä sinä teit minulle”

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Omassa harmaudessaan

Se kävelee yksin harmaudessa
Kuten aina ennenkin

Se ei välitä lumisateesta, ei tuulesta
Ei huomaa muita ympärillään

Kyyneleistä kostuneet silmät
Katsovat taivasta anoen armoa

Se lyyhistyy maahan makaamaan
Kaatuu kylmään lumeen

Peläten ulkomaailmaa se käpertyy kuoreensa
Sitten nousee ylös jatkaen matkaa

Yksinäisempi kuin koskaan

Herään lattialta painajaisen keskeltä
Avaan kyyneleistä turvonneet silmät
Tuijotan kattoon ilmeettömillä kasvoilla
Vain kylmää tyhjyyttä kaikkialla

Olo on yksinäisempi kuin koskaan
Sydämeni itkee haavojaan

Tunnen olevani sairas
Voin niin pahoin elämästä
Hengitän raskaasti tunkkaista ilmaa
Yrittäen pitää sydämeni elossa

Hiljaisuus vasten ruumistani
Kuuntelen sen huokauksia pimeydessä

Kaikki ovat poissa viereltäni
Ei ole ketään pitämässä kiinni
En enää tiedä missä olen
En enää ymmärrä kuka olen

lauantai 20. joulukuuta 2008

Verestävin silmin

Se nousee heikkona vapisevin jaloin
Hengittää raskaasti omassa veressään
Hiljaisena omassa yksinäisyydessään
Jossain muualla kuin täällä

Verestävin silmin se katsoo sinuun
Väsyneenä kuten aina
Heikompana kuin eilen
Toivoo sinun vain huomaavan

Se kuuntelee valheitasi yöt päivät
Jokaista uutta tarinaasi
Hitailla sydänäänillä vielä rakastaa
Mutta ei enää tiedä, vihaako enemmän

Viha sen suonissa on myrkkyä
Joka tappaa sen itsensä
Se vihaa kaikkea, se vihaa elämää
Eniten itseään itserakkautensa takana

Se ei enää huomaa kyyneleitään
Ei enää uskalla katsoa peiliin
Koska se vihaa sitä ihmistä
Joka tuijottaa sitä silmästä silmään

tiistai 16. joulukuuta 2008

Lopun merkit paperilla

Kauhun silmät ikkunani takana,
kirkuvat huudot menneisyydestä,
kaikki kaikuu korvissani elävänä jälleen.

Likainen sade sataa saastuneeseen maahan,
Myrskypilvet valtaavat mustina taivaan,
pian kaikki valo on poissa.

Painajaisten keskelle herään,
nousen ylös kuolleessa ruumiissani,
traumasta syntyneeseen ahdistukseen.

Paperiini on kirjoitettu lopun merkit,
kuulen tuskahuudot ja huutavan itkun,
enkä pääse pois omasta loukustani.

Surullinen ihminen

Hän kävelee surren teiden yli,
ei huomaa ulkomaailmaa.
Hänen kasvonsa ovat hupun alla,
piilossa ohikulkijoiden silmiltä.

Hän ei kuule huutoja,
ei katsele maisemia.
Hän ei puhu, on vain hiljaa,
syvällä omissa ajatuksissaan.

Hän kävelee siltojen yli,
ohi uusien kaupunkien.
Hän ei välitä enää elämästä,
antaa sen vain lipua ohitseen.

lauantai 13. joulukuuta 2008

Unissani

Kärsin unissani
Katoan tuskani liekkeihin
Enkä pääse irti kirouksesta

Kävelen halki elämäni
Tuijotan menneisyyttäni
Katson pelkojani silmiin

Mutta olen ansassa
Kuoleman loukussa
Hävinneenä viholliselleni

Vihaan itseäni ja tätä elämää
Sitä kaikkea jota olen joutunut kestämään
Ja kuolen kauneimmissa unelmissani

Poissa

Makaan jäätyneessä maassa
murtunut sydän rinnassani.
Kuuntelen kohinaa päässäni,
en ymmärrä ajatuksiani.

Taivas on tyhjä,
kuollut huokaus huurteisessa lasissa.

Kerään sirpaleita mielestäni,
kaiken surun keskellä.
Olen vain pieni ja heikko,
tuhoan itse itseni, enkä taistele vastaan.

Omat veripisarani punaavat lumen
ja vihaan itseäni kaiken keskellä.

Makaan oman maailmani tyhjiössä,
syvällä avaruuteni pimeydessä.
Poissa kaikesta elämästä,
en pääse takaisin, en koskaan.

Ylitetty rajaviiva

Sano se vielä yhden kerran
Sano, että rakastat minua
SINÄ VALEHTELIJA

Varastit luottamukseni
Luulin todella, että välitit

Miten pitkälle kehtaat mennä
Miten syvälle sydämeeni koitat päästä
Kuinka kauan viitsit ärsyttää minua
Ennen kuin itsesuojeluvaistoni astuu valtaan

Jokainen kaunis sana
On kuollut valeittesi sekaan

Minun ei olisi koskaan pitänyt avata oveani
Ei olisi koskaan pitänyt laskea sinua sisään
Tuhosit kaiken mitä tunsin sinua kohtaan

Kerro vielä lisää valheitasi
Olet ylittänyt rajaviivani

En voi ottaa tätä enempää
En tahdo enää koskaan nähdä sinua
Katso mitä olet tehnyt minulle
Häivy silmistäni, tämä peli on ohi

torstai 11. joulukuuta 2008

Ilman sinua

Poissa silmiesi edestä
Jossain pimeässä, sumuisessa ja hiljaisessa
Maan päältä kadonneessa paikassa

Hävinnyt ajasta ja paikasta
Syvällä omassa yksinäisyydessä
Keskellä omaa ahdistusta

Minä vihaan itseäni
Ja jokaista minuuttia
Jonka vietän ilman sinua

Pelkään tätä ikuista tuskaa
Verihaavoja käsissäni
Jokaista vihaista sanaa suustasi

Ajatukseni kiertävät kehää
Ja törmäävät yhä uudestaan sinuun
Enkä pääse pois tästä oravanpyörästä

Jokainen ilmeetön vilkaisu
Jok’ikinen tyhjä sana välillämme
Saa minut kärsimään aina vain enemmän

Nämä kylmät kyyneleet silmissäni
Ovat veripisaroita tuskastani
Pelkään vain liikaa, että menetän sinut

Kadonnut omiin ajatuksiin

Mietin huoneeni hämärässä
yksin omassa maailmassani,
mitä järkeä tässä enää on.

Vapisevin käsin itken pahaa oloani,
onni, jota olen etsinyt on ikkunaruutuni takana,
mutta en löydä ainuttakaan ovea ulos.

Kirjoitan sydänverelläni kirjettä sinulle,
koska sinulla ei ole aikaa enää minulle,
pelkään että aiot unohtaa minut.

Nämä tunteet saavat kaiken kauniin kuolemaan,
sodin itse itseäni vastaan ja tuhoudun,
enkä pääse irti tästä tuskasta.

Mitä kauemmin olet poissa viereltäni,
sitä enemmän kuolen sisältä,
ja vihaan itseäni joka hetki hiukan enemmän.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Ystäväsi surusilmien takana

Taivaasi itkee ruusun terälehtiä
Tunnen ne huokauksina sydämeni päällä

Haluaisin ymmärtää sinua paremmin
Silmäsi ovat osa sielusi aarrekarttaa
En vain osaa aina tulkita sitä oikein

Tiedän, ettei sinullakaan ole ollut helppoa
Näen sen sirpaleista lattiallasi

Joskus iltaisin mietin hiljaa
Jossain syvällä mielessäni
Onko sinulla kaikki hyvin

Kun katsot minuun surusilmin
Tahtoisin auttaa, mutten tiedä miten

Minäkin itken, pelkään ja ahdistun
Vaikka et välttämättä usko
Piilotan sen vain nauravan kuoreni alle

Auringon säteiden toisella puolen, pimeässä
Istun täällä sinun kanssasi

Minä olen ystäväsi
Minä välitän sinusta
Olet tärkeä minulle

Vaikka olen huono sanomaan sitä ääneen
Tiedät, että minä rakastan sinua

Syyllinen kaikkeen

Seison yksin omassa rivissäni
tuomittuna kaikista vioista.

Arvet käsissäni ovat auki,
vuodan verta silmiesi edessä.
Sillä minä en itke,
minä vain kärsin tuskani liekeissä.

Polttavan paha omatunto,
tiedän, että olen syyllinen.

Kaikki mitä eniten varjelin
on tuhoutunut omissa käsissäni.
Olen pilannut kaiken,
menetän kaiken hyvän elämästäni.

Kuoleman hiljaiset kasvot vain jäljellä
kaiken tuskani takana.

Olen valehdellut, huijannut,
pettänyt itseni ja lupaukseni,
olen tehnyt kaiken väärin,
olen syyllinen kaikkeen.

Ja kaikki vain siksi, että olisin tehnyt oloni paremmaksi,
mutta väärin se meni joka tapauksessa.

En enää tiedä onko tämä elämää,
rakastanko vai vihaanko itseäni enemmän?
En enää ymmärrä mitä minusta jää jäljelle
tämän itseinhon kadottua.

lauantai 6. joulukuuta 2008

Erilainen

Minä olen erilainen
Tällainen minä olen
Yksin, ainoa maailmassa

Arvet ovat auki taas
Totuus tekee liian kipeää

Kaikki katsovat minuun
Tuomitsevat minut synneistä pahimmaksi
Pilkkaavat, osoittelevat sormillaan

En voi väistää tätä kohtaloa
En voi sulkea silmiäni

Tässä minä olen
Sielu paljaana, avoimena ja alttiina vaaroille
En ole enää turvassa kuoreni alla

Se tekee kipeää, tuskaa
Enkä voi välttää sitä mitenkään

Lyökää toisellekin poskelle
Satuttakaa heikkoa
Ampukaa aseeton

En vain sovi tähän maailmankuvaan
Minä olen erilainen

perjantai 5. joulukuuta 2008

Päämäärää vailla

En enää tiedä
Pelkäänkö sinua vai itseäni
Vältänkö yksinäisyyttä vai seuraa

Yritän koota paloja yhteen
Mutta tiimalasin hiekka on valunut loppuun

En enää osaa
Erottaa valetta totuudesta
Katsoa pimeydestä aurinkoon

Olen hiukan eksyksissä
Päämäärää vailla

En enää ymmärrä
Onko tämä rakkautta vai vihaa
Elämää vai kuolemaa

Verta käsissäsi

Jokainen kyynel,
jotka puolestasi olen itkenyt,
ovat nyt verta käsissäsi.
Sinä tuhoat minua.

Pelaat jonkinlaista peliä minulla,
nyt vasta huomaan sen.

Sinä valehtelet minulle,
pidät minua pilkkanasi.
Hyväksikäytät ystävyyttäni,
sitten petät minut selkäni takana.

Minä kuolen tässä edessäsi,
mutta tahdot vahingoittaa minua lisää.

Olen heikko, sinä tiedät sen,
ja saat minut aina vain heikommaksi.
Minä en kykene vastustamaan voimaasi,
vaan antaudun sinulle.

Jossain muualla

Kadonnut maailmasta,
unohtunut omiin ajatuksiin.
Tiedän olevani täällä,
mutta olen jossain muualla.

Katson mustaa taivasta,
hengitän savuista ilmaa,
hiljaisina sydänääninä
soivat menneisyyden kaiut.

Piiritettynä tuskan hirviöillä,
veristen aaltojen keskellä,
jalkojen alla polttavia kipinöitä,
tiedostamattomana tulevaa.

Vain valhetta ovat nämä tunteet,
jokainen hymy ja jokainen kyynel.
Ne vainoavat onneani
särkymättömänä timanttina.

Muisto

Ikivanha muisto palaa mieleeni
kylmempänä kuin muistinkaan.

Samat vanhat kyyneleet peilissäni,
pelästyneet silmät kalpeilla kasvoilla.

Kuolema tuijottaa minua ikkunani takana,
se tuhoaa jotain kaunista sielussani.

Yksinäisyys ei anna minun unohtaa
tappavaa epätietoisuutta sisimmässäni.

Salaisuus

Poissa maan pinnalta,
ajan ja paikan ulkopuolella,
syvällä mieleni syövereissä.
On lennettävä pois,
on jäätävä paikoilleen,
täytyy selvitä elossa.

Minä voin voittaa,
voin hävitä,
onko otettava riski?
Minä voin juosta,
mutta voinko piiloutua?
En hyötyisi mitään.

Naurua pimeydestä,
loukkauksia, osoittelevia sormia,
halventavia katseita.
Tai yksinäinen taival
alla itkevän sateen,
onneton elämä.

Täytyykö vain olla hiljaa
vai kohdata totuus silmästä silmään
ja antaa kaiken paljastua?
Onko ainoa mahdollisuus
kärsiä seuraukset
tai kärsiä salailemisen vaikeus?

torstai 4. joulukuuta 2008

Jyrkänteellä

Lumihiutaleet putoilevat hiljaa taivaalta
sulaen kasvoilleni kyyneleiksi.
Minun on kylmä, jalkani ovat jäätyneet maahan,
mutten välitä enää.

Kallion reunalla seisoo viimeinen toivo
katsellen alas jyrkänteen kiville.

Kukaan ei tule vastaan,
kun kävelen tyhjien päivien jälkeen
takaisin oikeaan elämään,
kukaan ei huomaa minua.

Olen uponnut murheisiini,
en enää osaa nousta pintaan.

Sinä katsot minuun rakastavasti,
mutta käännät selkäsi ja suljet portit.
Minä jään taas yksin, ulkopuolelle,
ja joudun taas toteamaan, ettei mikään ole muuttunut.

Meidän tarinamme

Muistatko, kun yhdessä nauroimme,
Ne hetket, jolloin maailma oli kaunis
Muistatko minut, kun vannoin rakkauttani
Pidin käsistäsi kiinni ja olimme onnellisia

Mutta tiedätkö, miten maailmani muuttui
Käänsit minulle selkäsi, kun tarvitsin sinua
Kaikesta tuli pelkkää valhetta
Samaa harmaata surua päivästä toiseen

Tule ja katso minuun nyt
Meidän välillämme vallitsee kylmyys
Hiljainen ja jäätynyt tervehdys
Se kaikki on poissa, me olemme poissa

Ääretön

Hiljainen taivas keskiyön tunteina,
ympäröi särkynyttä sydäntä.
Unohtuneet kasvot lammikon pinnalla
muistuttavat ikuisesti eilisestä.

Ja minä tuijotan äärettömyyttä
silmillä, jotka eivät tunne enää mitään.
Vain yksi katulamppu loistaa valoaan
näiden synkkien teiden päällä.

Onko tämä minun kohtaloni?
Kävellä yksin halki öiden,
tuntea vain kylmä maa jalkojeni alla.
Onko tämä sitä, mitä elämän pitääkin olla?

Ja kuuntelen yhä tukahdettuja sydänääniä,
hengittäen raskaasti likaista ilmaa,
katsoen tulevaisuutta silmät kiinni,
toivoen kuitenkin elämän kääntyvän oikeille raiteille.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Toivoa on yhä

Tuulet tuivertavat vierelläni,
vievät kuolleet lehdet pois ympäriltäni.
Takana myrskyävän mielen,
katson sillan toiselle puolelle.

Mietin elämää, ja sen kylmyyttä,
miten helposti se jäädyttää rakastavan sydämen.
Joku itkee yksin pimeydessä,
jonain päivänä nämä tunteet ovat menneisyyttä.

Kuuntelen äänettömyyttä,
sydämeni sykettä seinien takana.
Katson tyhjää taivasta tyhjällä mielelläni,
raahaan eilisen taakkaa hartioillani.

Muistelen menneisyyden kadonneita paloja,
mutta suljen silti silmäni surun edestä.
Peitän rikkinäisen sisimpäni kuoren sisään,
ja jatkan matkaa, kuten aina ennenkin.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Eristynyt

Olet hiljainen,
mutta niin olen minäkin.

Sinua ei kiinnosta asiat,
jotka kerron sinulle.
Taidat olla väsynyt minuun,
kerta kaikkiaan kyllästynyt.

Mieleni valtaa repivä yksinäisyyden tunne,
olen sinulle turha, mitätön, samantekevä.

Huomaan itkeväni yksin,
seisovani alla tyhjän taivaan.
Eristynyt muista,
mutta niin kai oli tarkoituskin.

Miksi kaikki katoaa läheltäni?
Miksi tässä käy aina näin?

Puuttuva pala

Kylmät varpaat kiinni lattiassa,
palelen yksinäisyydestä.

Ulkona taas se sama musta taivas,
ei aurinkoa tänäänkään minun verhojeni takana.
Huurteinen huokaus vasten lasia,
suljen silmäni raskaasti pettymyksestä.

Kukaan ei soita, ei tänäänkään.
Eikö kukaan ikävöi minua?

Pöytä on katettu kahdelle,
mutta minä olen ainoa, joka siinä istuu.
Olen ollut yksin aina.

Koitan saada paperille tunteitani,
mutta muste loppuu ennen kuin ehdin aloittaakaan.
En vain voi selittää miltä tämä tuntuu,
miltä minusta tuntuu syvällä sydämessäni.

Odotan, odotan ja odotan,
enkä enää edes muista mitä.

Jokin on aina kateissa,
enkä voi löytää puuttuvaa palaa,
koska en edes tiedä mikä se on.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Taistelu

Sodan äänet raikuvat sielussani,
tasapainoni järkkyy.
Hälytyssireenit ulvovat päässäni,
käskevät tarttua aseisiin.

Rajaviiva on ylitetty,
trauma on päässyt minun alueelleni.
Mutta minä olen valmis kohtaamaan sen,
olen tuhoutumaton.

En anna sen iskeä,
en päästä traumaa lähelleni.
Minä olen vahvempi
kuin viholliseni.

Tiedän, että minun täytyy taistella,
ellen halua kärsiä taas.
On katsottava pelkoani silmiin,
vain niin voin voittaa sen.

Rikkinäinen

Haavat syvällä sisimmässäni
synnyttävät kärsimykseni.
Katso miten heikko olen,
en pysty enää liikkumaan.

Olen taas rikkinäinen,
liian väsynyt nousemaan maasta
omin avuin.

”Älä satuta minua enempää”
pyydän pedolta,
joka seisoo tuskani takana.
Mutta yhä uudestaan se repii arvet auki.

Silmäni eivät kerro enää mitään,
eivät selitä yhtäkään tunnetta,
ei iloa, ei surua.

Kaikki piilopaikkani ovat selvillä,
jonkun kartalla.
En tiedä enää minne voin paeta,
piiloutua muiden katseilta.